Joku jo varmaan ihmettelee, miksi toi nimimerkki on "Pettynyt".

No, elämähän on hienoa ja kivaa. Mutta välillä vaan pettyy. Lapsena sitä pettyi joihinkin asioihin, yleensä aika pieniin. Kun piti vaikkapa mennä nukkumaan, vaikka olisi vielä halunnut valvoa. Nyt ei pety enää, kun voi mennä nukkumaan silloin kun haluaa. Ja yleensä haluaa mennä paljon aikaisemmin, kuin silloin lapsena kuvitteli haluavansa. Mutta on kiva, kun siihen voi itse vaikuttaa.

Orastavassa teini-iässä pettyi sitten taas ihan toisenalaisiin asioihin. Vaikkapa siihen, että leukaan tuli finni. Tai että rinnakkaisluokan Milla ei tajunnut, että olisin sen elämän mies. Tai että kalu ei kasvanutkaan samaa tahtia kuin kengännumero. Eniten pettyi, kun tajusi, että ei voinut edes vaikuttaa noihin asioihin. Tai no, Millaan olisin ehkä hiukkasen voinut vaikuttaakin, jos olisin joskus uskaltanut mennä 20 m lähemmäs sitä ja sanoa jotain. Isompana tajusin, että niin olisi voinut tehdä. Sekin aiheutti pettymyksen.

Aikuisena sitten taas pettyy, erilailla, mutta moniinkin asioihin, vaikkapa työnantajaan, hallitukseen, palkkanauhaan, lapsiin, omaan saamattomuuteensa, aikuisiin, jonkun toisen saamattomuuteen, tai melkein mihin vaan. Ei se tarkoita, että ne asiat on aina perseestä, välillä ne on ihan jeeskin. Mutta eniten olen elämän varrella kuitenkin pettynyt ihmisiin. Ja valitettavasti aika usein naisiin. Ne on ihania, mutta välillä ne vaan sotkee asiansa. Ja siinä sivussa muidenkin.

Ei tämä ole mikään miesten vapautusliike. Ei me sellasia tarvita. Niinkuin ei naisetkaan tarvii. Tai toisaalta joo, haluaisin naisille vapautusliikkeen. Mutta en ihan sellasta perinteistä maijavilkkumaalesbofeminismiuhoa. Vaan sellasen, että ne vapautuisi oikeasti nauttimaan siitä, mitä niillä on. Ja pitämään ihmisiä arvokkaina. Ekaksi Itseään. Ja sitten myös meitä miehiä.