Arvostus. Sitä tarvitsee kaikki. Edes joskus. Sitä on helppo osoittaa, ja kiva saada. Eniten sitä toivoo, ja joskus odottaakin, läheisiltä ihmisiltä. Kaikkein eniten tietysti kaikkein lähimmältä, omalta kumppaniltaan. Joka parhaimmassa tapauksessa on sitä luvannutkin antaa, "näiden ihmisten ja jumalan kasvojen edessä" vai miten se siinä vihkikaavassa nyt menikään.

Mitä se arvostus sitten on? Kai se on montaakin asiaa, luottamusta, hyväksyntää ja varmaan paljon muutakin. Ja ainakin parisuhteessa luottamusta siihen, että toinen tukee, ymmärtää, puolustaa ja rakastaa silloinkin, kun ei olla yhdessä. Ja että olet tärkeä ja arvokas silloinkin, kun ollaan eri mieltä jostain.

Meitä miehiä usein syytetään siitä, että me ei huomata asioita tai olla huomaavaisia. Tai kuvitellaan, että me ollaan jotenkin vahdittavia. Että heti kun silmä välttää, ollaan valmiita unohtamaan kaikki sovittu ja hyvät käyttäytymissäännöt. Tai että me haluttaisiin vaan juoda olutta ja katsella urheilua poikaporukassa ja juosta villeinä ja vapaina pitkin kyliä. Ja että oikeasti me ajatellaan vaan yhtä asiaa ja naisia ei tarvita juuri muuhun. On ehkä joitain keskenkasvuisiakin, mutta yleisesti ottaen voi vittu, mitä kliseitä! Lähes kaikki tuntemani miehet arvostaa syvästi omaa kumppaniaan/puolisoaan, haluaa osoittaa sen ja käyttäytyy sen mukaisesti. Myös mieskaveriporukassa. Tavat osoittaa se arvostus parisuhteessa voi olla vähän arkisemmat, kuin naiset joskus toivoisivat, mutta jos oikeasti ja rehellisesti katsotte ja mietitte, niin kyllä sitä yritystä on. Ja miehet miettivät useinkin, miten voisivat helpottaa kumppaninsa elämää tai järjestää jotain kivaa. Olla hyviä puolisoita.

Naisten osoittamasta arvostuksesta on valitettavasti paljon vähemmän kokemuksia, omakohtaisia tai myöskään ystäväpiirissä. Naiset pitävät kotia valtakuntanaan ja miehen odotetaan sopeutuvan talon sääntöihin ja toimivan naisen määrittämällä tavalla "yhteisen" päämäärän saavuttamiseksi. Ilman, että asiaa olisi yhdessä mietitty tai puhuttu. Sen sijaan puhutaan naisten näkymättömästä "metatyöstä" ja siihen uupumisesta, mutta miehen vaan kuuluu hoitaa tietyt jutut. Kyyditä kaikki aamuisin hoitoon, kouluun ja töihin, maksaa kauppalasku, huolehtia auton renkaanvaihdoista ja huolloista, täydestä kaasupullosta grilliin, saunapuista, sähkömiehen tilaamisesta, tai mitä nyt kenelläkin. Ja monesti naiset haluaakin pitää sen metatyönsä ja saada sillä oikeutuksen kiukutteluun halutessaan ja marttyyrin kruunun päähänsä tarvittaessa. Ne on hyvää valuuttaa sopivalla hetkellä, kun itse haluaa jotakin. Tai haluaa ainakin osoittaa miehen osaamattomuuden ja mitättömyyden ja kyvyttömyyden parisuhteeseen. Tosin se on kaukana arvostuksesta.

Sitten kun nainen on väsynyt metatyöstään ja koti ahdistaa, hän tarvitsee breikin ystäviensä parissa. Ja mikäpä siinä, kaikkihan niitä tarvitsee. Mutta kun vaatteeksi puetaan yleensä jo lähtökohtaisesti se marttyyrin viitta ja osoitetaan kumppanille, että välillä on pakko päästä alylliseenkin seuraan, arvostus on aika kaukana tästäkin.

Keskenään tytöt laittaa korkkarit kattoon ja leegoja alkaa tippua. Naisilla on oikeus ja velvollisuus repostella parisuhteensa aasta ööhön kaveriensa kanssa ja haukkua omat kumppaninsa julkisesti. Jumalauta, kaikkein lähimpänsä, miehet jotka he ovat itse valinneet! On ihan okei listata julkkismiehiä, ketä niistä panisi ja ketä ei, tai pikkuhousut kosteina tuijottaa ja lääppiä jotain mieschippendaaleja. Ja nauraa räkäisesti päälle. Ja sitten yöllä hoippua takaisin sinne täydellisiin pikku koteihinsa, silittää kultaista noutajaa ja rojahtaa nukkumaan sinne omien saamattomien paskamahaukkojensa viereen. Että voi taas huomenna nakella niskojaan, kun tiskikone on tyhjentämättä ja lapset on syöneet vain pizzaa iltapalaksi. Ja jättää huomaamatta, että lumityöt on tehty, koira kylvetetty ja eteisen palanut lamppu vaihdettu. Ja että pala lempipizzaa oli jääkaapissa odottamassa kotiin palaajaa.

Arvostan naisia suuresti. Mutta niin myös itseäni. Siksi en elä enää parisuhteessa. Ehkä vielä joskus.