Arvostus. Sitä tarvitsee kaikki. Edes joskus. Sitä on helppo osoittaa, ja kiva saada. Eniten sitä toivoo, ja joskus odottaakin, läheisiltä ihmisiltä. Kaikkein eniten tietysti kaikkein lähimmältä, omalta kumppaniltaan. Joka parhaimmassa tapauksessa on sitä luvannutkin antaa, "näiden ihmisten ja jumalan kasvojen edessä" vai miten se siinä vihkikaavassa nyt menikään.

Mitä se arvostus sitten on? Kai se on montaakin asiaa, luottamusta, hyväksyntää ja varmaan paljon muutakin. Ja ainakin parisuhteessa luottamusta siihen, että toinen tukee, ymmärtää, puolustaa ja rakastaa silloinkin, kun ei olla yhdessä. Ja että olet tärkeä ja arvokas silloinkin, kun ollaan eri mieltä jostain.

Meitä miehiä usein syytetään siitä, että me ei huomata asioita tai olla huomaavaisia. Tai kuvitellaan, että me ollaan jotenkin vahdittavia. Että heti kun silmä välttää, ollaan valmiita unohtamaan kaikki sovittu ja hyvät käyttäytymissäännöt. Tai että me haluttaisiin vaan juoda olutta ja katsella urheilua poikaporukassa ja juosta villeinä ja vapaina pitkin kyliä. Ja että oikeasti me ajatellaan vaan yhtä asiaa ja naisia ei tarvita juuri muuhun. On ehkä joitain keskenkasvuisiakin, mutta yleisesti ottaen voi vittu, mitä kliseitä! Lähes kaikki tuntemani miehet arvostaa syvästi omaa kumppaniaan/puolisoaan, haluaa osoittaa sen ja käyttäytyy sen mukaisesti. Myös mieskaveriporukassa. Tavat osoittaa se arvostus parisuhteessa voi olla vähän arkisemmat, kuin naiset joskus toivoisivat, mutta jos oikeasti ja rehellisesti katsotte ja mietitte, niin kyllä sitä yritystä on. Ja miehet miettivät useinkin, miten voisivat helpottaa kumppaninsa elämää tai järjestää jotain kivaa. Olla hyviä puolisoita.

Naisten osoittamasta arvostuksesta on valitettavasti paljon vähemmän kokemuksia, omakohtaisia tai myöskään ystäväpiirissä. Naiset pitävät kotia valtakuntanaan ja miehen odotetaan sopeutuvan talon sääntöihin ja toimivan naisen määrittämällä tavalla "yhteisen" päämäärän saavuttamiseksi. Ilman, että asiaa olisi yhdessä mietitty tai puhuttu. Sen sijaan puhutaan naisten näkymättömästä "metatyöstä" ja siihen uupumisesta, mutta miehen vaan kuuluu hoitaa tietyt jutut. Kyyditä kaikki aamuisin hoitoon, kouluun ja töihin, maksaa kauppalasku, huolehtia auton renkaanvaihdoista ja huolloista, täydestä kaasupullosta grilliin, saunapuista, sähkömiehen tilaamisesta, tai mitä nyt kenelläkin. Ja monesti naiset haluaakin pitää sen metatyönsä ja saada sillä oikeutuksen kiukutteluun halutessaan ja marttyyrin kruunun päähänsä tarvittaessa. Ne on hyvää valuuttaa sopivalla hetkellä, kun itse haluaa jotakin. Tai haluaa ainakin osoittaa miehen osaamattomuuden ja mitättömyyden ja kyvyttömyyden parisuhteeseen. Tosin se on kaukana arvostuksesta.

Sitten kun nainen on väsynyt metatyöstään ja koti ahdistaa, hän tarvitsee breikin ystäviensä parissa. Ja mikäpä siinä, kaikkihan niitä tarvitsee. Mutta kun vaatteeksi puetaan yleensä jo lähtökohtaisesti se marttyyrin viitta ja osoitetaan kumppanille, että välillä on pakko päästä alylliseenkin seuraan, arvostus on aika kaukana tästäkin.

Keskenään tytöt laittaa korkkarit kattoon ja leegoja alkaa tippua. Naisilla on oikeus ja velvollisuus repostella parisuhteensa aasta ööhön kaveriensa kanssa ja haukkua omat kumppaninsa julkisesti. Jumalauta, kaikkein lähimpänsä, miehet jotka he ovat itse valinneet! On ihan okei listata julkkismiehiä, ketä niistä panisi ja ketä ei, tai pikkuhousut kosteina tuijottaa ja lääppiä jotain mieschippendaaleja. Ja nauraa räkäisesti päälle. Ja sitten yöllä hoippua takaisin sinne täydellisiin pikku koteihinsa, silittää kultaista noutajaa ja rojahtaa nukkumaan sinne omien saamattomien paskamahaukkojensa viereen. Että voi taas huomenna nakella niskojaan, kun tiskikone on tyhjentämättä ja lapset on syöneet vain pizzaa iltapalaksi. Ja jättää huomaamatta, että lumityöt on tehty, koira kylvetetty ja eteisen palanut lamppu vaihdettu. Ja että pala lempipizzaa oli jääkaapissa odottamassa kotiin palaajaa.

Arvostan naisia suuresti. Mutta niin myös itseäni. Siksi en elä enää parisuhteessa. Ehkä vielä joskus.

Ja edellisen kirjoituksen perusteella joku nyt sitten kysyy, että miten niin naiset sotkevat asiansa. Ja miten niin ne ei arvosta itseään ja miehiä. Esimerkiksi nimeän parisuhteen muodostamisen.

Ensin fakta: parisuhdetta toivoo kaikki. Ihminen on luotu läheiseen yhteyteen toisen ihmisen kanssa. Ihan bullshittiä on noi iltapäivälehtien viikonloppunumeroiden ja ns. naistenlehtien kansijutut, joissa otsikot huutaa "nyt nautin yksinolosta" tai "olen onnellinen sinkkuna". Jutuissahan juoni yleensä on, että keskenkasvuiset BB-Pirkot kertovat seesteisestä sinkkuudestaan myrskyisän parisuhteen jälkeen ja kuinka "kestää kauan, että voin taas luottaa ihmisiin". Todellisuudessa tuo "parisuhde" oli pari kk viinanhuuruista biletystä ja paneskelua jonkun toisen turhan julkkiksen poikamieskämpillä. Tai rupsahtaneet lätkävaimot ylistävät yksinolon ihanuutta, vaikka oikeasti ovat huomanneet parhaiden vuosiensa kuluneen yksin kauniissa amerikkalaiskodissa pelipaitoja pestessä, miehen reissatessa maailmalla tönimässä kiekkoa kaukalossa ja bylsimässä nuoria fanityttöjä hotelleissa. Toimivia treffi-ilmoituksia toki molemmat.

Parisuhteista on jonkun verran kokemusta, muutama pitkä ja vakavakin. Naimisissakin olen ollut. En tosin enää. Ja nyt joku viisastelee, että vika on minussa ja parisuhteeseen tarvitaan kaksi. Ihan vapaasti. Joo varmasti on vikaa minussakin. Ja parisuhteeseen tarvitaan kaksi. Mutta käännetään toisinpäin: parisuhde on kahden ihmisen asia, ja siihen riittää kaksi. Enkä nyt puhu mistään kolmansista pyöristä, siis perinteisessä merkityksessä. Vaan neljänsistä, viidensistä jne. Naisen ystävistä, jotka osallistuvat siihen parisuhteeseen alusta asti.

Kun nyt se eronnut, karannut tai muuten sinkku ihanainen nainen etsiskelee sitä elämänsä miestä, niin sehän tapahtuu yhdessä niiden ystävien kanssa. Nykyinen tinderperfectmatch.com-hömppä helpottaa tietty projektia. Ja oikeastihan se mahdollistaa lähinnä miehen ja koko mahdollisen tulevan suhteen pureskelun perusteellisesti jo etukäteen. Naisparka ei edes ehdi tutustua koko heppuun, puhumattakaan että tavata tätä, ennen kuin vähintään viisi parasta kaveria ovat jo arvioineet, luokitelleet, stalkanneet ja tuominneet miespolon päästä jalkoihin ja peruskoulusta parisuhteisiin. Se on varmasti jonkun tutun tuttu ja valehtelijapettäjä ja tinder-kuvakin on jo vuosien takaa. Yhdessä valitaan alusvaatteet treffeille ja mietitään vuorosanat valmiiksi. Muistetaan myös listata ainakin ei-toivotut ja täydelliset red flag -ominaisuudet tai repliikit, jotka ovat pomminvarma merkki miehen täydellisestä soveltumattomuudesta aikuiseen elämään ja parisuhteeseen.

Ennakkovaikutelma on valmis ja lojaalisuudesta kavereita kohtaan nainen ei uskalla olla toista mieltä. Hän uskoo vuorenvarmasti mirjaa, piiaa, maritaa, lilliä ja elliä, jotka yhteen laskettuna ovat sössineet ainakin viisitoista parisuhdetta ja yksihuoltajan tai vanhanpiian (lausutaan nykyään: sinkku) katkeruudella haluavat hinnalla millä hyvänsä estää asianomaisen ystävän onnellisoitumisen, ainakaan parisuhteessa. Kun olisi oikeasti ihan v...n kamalaa, jos joku toinen löytäisikin jotain aitoa ja ihanaa, kun ei mullakaan ole. Näissä ristipaineissa rehellisellä tutustumisella, parisuhteesta puhumattakaan, ei ole yleensä pienintäkään mahdollisuutta.

Valitettavasti tämän tietävät jo miehetkin. Ja jos peliä aikoo pelata, on pakko pelata samoilla säännöillä. Kierre on valmis. Sinne tinderiin tai jonnekin kirjoitetaan entistä paksumpaa paskaa ja ladataan vielä vanhempia kuvia. Että saisi edes joskus pienen mahdollisuuden.

Joku jo varmaan ihmettelee, miksi toi nimimerkki on "Pettynyt".

No, elämähän on hienoa ja kivaa. Mutta välillä vaan pettyy. Lapsena sitä pettyi joihinkin asioihin, yleensä aika pieniin. Kun piti vaikkapa mennä nukkumaan, vaikka olisi vielä halunnut valvoa. Nyt ei pety enää, kun voi mennä nukkumaan silloin kun haluaa. Ja yleensä haluaa mennä paljon aikaisemmin, kuin silloin lapsena kuvitteli haluavansa. Mutta on kiva, kun siihen voi itse vaikuttaa.

Orastavassa teini-iässä pettyi sitten taas ihan toisenalaisiin asioihin. Vaikkapa siihen, että leukaan tuli finni. Tai että rinnakkaisluokan Milla ei tajunnut, että olisin sen elämän mies. Tai että kalu ei kasvanutkaan samaa tahtia kuin kengännumero. Eniten pettyi, kun tajusi, että ei voinut edes vaikuttaa noihin asioihin. Tai no, Millaan olisin ehkä hiukkasen voinut vaikuttaakin, jos olisin joskus uskaltanut mennä 20 m lähemmäs sitä ja sanoa jotain. Isompana tajusin, että niin olisi voinut tehdä. Sekin aiheutti pettymyksen.

Aikuisena sitten taas pettyy, erilailla, mutta moniinkin asioihin, vaikkapa työnantajaan, hallitukseen, palkkanauhaan, lapsiin, omaan saamattomuuteensa, aikuisiin, jonkun toisen saamattomuuteen, tai melkein mihin vaan. Ei se tarkoita, että ne asiat on aina perseestä, välillä ne on ihan jeeskin. Mutta eniten olen elämän varrella kuitenkin pettynyt ihmisiin. Ja valitettavasti aika usein naisiin. Ne on ihania, mutta välillä ne vaan sotkee asiansa. Ja siinä sivussa muidenkin.

Ei tämä ole mikään miesten vapautusliike. Ei me sellasia tarvita. Niinkuin ei naisetkaan tarvii. Tai toisaalta joo, haluaisin naisille vapautusliikkeen. Mutta en ihan sellasta perinteistä maijavilkkumaalesbofeminismiuhoa. Vaan sellasen, että ne vapautuisi oikeasti nauttimaan siitä, mitä niillä on. Ja pitämään ihmisiä arvokkaina. Ekaksi Itseään. Ja sitten myös meitä miehiä.